Harrastan tanssia myös itse ja käyn kahdella tunnilla viikossa. Sunnuntaina oli minun esitysten vuoro. Olen viimeksi esiintynyt tanssin tiimoilta 6-7 vuotta sitten, joten edellisestä kerrasta oli totisesti aikaa. Olen esiintynyt lapsuudesta asti koulun kanssa musiikkiluokkana sekä voimisteluesityksissä ja olen aina rakastanut esiintymistä (paitsi koulun esitelmiä, joita inhosin 😀).
Meillä oli aamulla kenraaliharjoitukset, joihin lähdin ajoissa, että ehdin lämmitellä ennen harjoituksia. Meillä oli samassa kenraalissa molemmat esitykseni, joten tanssin kaksi esitystä läpi peräkkäin. Harjoitusten jälkeen meillä oli hetki aikaa ennen itse näytöksen alkua, ja tauon aikana tein esiintymismeikin samalla, kun katsoin muiden harjoituksia. Omat esitykseni olivat näytöksen loppupuolella, joten pääsin katsomaan näytöksen alussa olleita muiden ryhmien esityksiä. Istuessa katsomassa esityksiä alkoi pieni jännitys hiipiä takaraivoon, tunne mitä en ollut kokenut pitkään aikaan. Ennen omaa esitystä lämmittelin ja kävin vielä läpi kohta esitettävää sarjaa. Tässä vaiheessa alkoi jännitys jo vaihtua innostukseen esiintymisestä. Ensimmäisen esityksen jälkeen minulla oli kolme esitystä aikaa käydä vaihtamassa toiset esiintymisvaatteet. Toinen esitys meni hyvin ensimmäisen lämmöillä, lavan takana muistelin vielä koreografian läpi enne lavalle menoa.
Esiintymisiä taitaa olla sen verran jo takana, ettei jännitys lamaannuttanut, vaan antoi voimaa. Pystyin nauttimaan tanssimisesta ja esiintymisestä. Esitysten jälkeen olen vain leijunut onnellisuuskuplassa, enkä tahtoisi sieltä pois. Esitysten jälkeen olisin vaan halunnut mennä uudelleen lavalle ja tanssimaan. Tahtoisin myös kehittyä tanssijana lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti